Rajattomasti rakkastaen omia rajoja luoden sisältäen vapauden omiin valintoihin. Kantaen vastuun omista valinnoistaan, tekemistään tai tekemättä jättämistään. Ymmärrystä jokaisen yrittävän parhaansa. Antaen toiselle oman tilan elää, olla ja kasvaa omalla polullaan. Huolehtien omista rajoistaan.

Sitäkö se on?

Onko minun varmasti oikeus pitää puoliani, sanoa mitä tunnen tai mitä tarvitsen? Mitä jos olenkin itsekäs ja omahyväinen?

Mitä jos puolustan itseäni ja toiset suuttuvat tai ovatkin oikeassa? Jos olisinkin vain hiljaa vaikka sisälläni kiehuisi, itkisin pahaa oloa, ahdistaisi ja kipuilisin ehkä fyysisestikin? Jos olenkin ansainnut sen? Jos tyydyn olemaan vaan sellainen, kun minun halutaan olevan ja teen juuri niin kuin muut sanovat? ehkä pääsen helpommalla? Jos muut vaan tietävät ja näkevät paremmin millainen olen, mitä tarvitsen, mitä tunnen ja mitä saan sanoa? Onko minun lupa edes suuttua, puhumattakaan näyttää tunteitani milläänlailla?

hmmm.. Ei, ei muutes käy, en suostu enää, enkä halua!

Katso hetki tuota lasta, puhuisitko noin hänelle tai hänen kuullen? Lapselle joka näkee kaikessa valoa ja rakkautta, uskoen itseensä ja kaikki voipaisuuteensa, opettellen elämää, ottaen mallia kaikesta näkämästään ja kokemastaan. Mitä sanoisin hänelle, hänen välttääkseen kaiken edellä mainitun epävarmuuden ja itsensä aliarvioimisen? 

Mitä jos sanoisin saman nyt vielä itselleni?

Jos aloitankin harjoittamisen sanomalla omalle mielelleni EI! En suostu kuuntelemaan tuollaista itseni väheksymistä ja alentamista. En ole yhtään sen alempi arvoinen kuin kukaan toinen täällä maan päällä. En ole yhtään sen parempi. Olen riittävä ja minulla on oikeus tunteisiini ja ilmaista itseäni!! Ehkä opin pitämään rajat myös muiden kanssa.

Uskallanko, kehtaanko, voinko?

Olenko sittenkin omahy....e, eiii!!! otetaan uudelleen. VOIN ja EN OLE! Enkä suostu kuuntelemaan tuollaista enää kertaakaan. En itseltäni, enkä keneltäkään muulta. Jatkossa puhun itselleni arvokkaasti ja kunnioitettavasti. Samanlailla kun puhun parhaallen ystävälleni tai tuolle pienelle lapselle kuvassa, joka ehkä vältti kipuilun rohkaisevista sanoista oppien tunnistamaan myös omia rajojaan.

Kiitos siitä 

Mitäs jos epämukavuudet tilanteissa ja ihmisten kohtaamisissa onkin tarkoitus rohkaista ja opastaa minua omaan voimaani, tunnistamaan omat tarpeeni, pitämään rajani?  

Mitäs jos lopetankin itseni ja muidenkin syyttelyn ja kannan vastuun omalta osaltani, enkä suostu alistumaan muiden tahtoon? Jos opettelen olemaan rohkeampi ja pitämään puoleni, sanomalla rohkeammin ja tarpeenmukaisella tavalla: ei, en suostu, en halua, en tarvitse enkä halua kuulla tuollaista puhetta.

Millaista aitoa rakkautta on ahtaa toinen muottiin? Muokata toisesta sellaisen kuin "minä haluan" Rajata toinen ihminen täydentämään omia tarpeitaan, ehkä omia epävarmuuksiakin?  Oli kyse sitten ystävyys, parisuhteista, mistä tahansa kanssa käymisestä muiden ihmisten kanssa.

Mitä jos vetämällä omia rajoja autan toistakin ihmistä hänen rajoissaan? Havahduttaen ehkä toisen ylittäneen omat rajansa? Tai havahtumaan että hänenkään ei tule hyväksyä itseään kohtaan vastaavanlaista kohtelua? Voiko se olla mahdollista? Jos toinen onkin toiminut vain tiedostamattomasti tai opitulla tavalla? Jos annan hänelle mahdollisuuden havahtua näyttämällä rajani. Jos se onkin oikeesti hyvä juttu? Jospa tapahtuma ei sitten enää toistu.

Miten voin lempeän rakastavasti saattaa yhteen rakkautta ja rajoja? 

Riittääkö ymmärrys, havahtuminen, rajojen vetäminen, anteeksi antaminen ja rakastaa ehkä vielä hieman enemmän? Yrittäen edes nähdä asioita toisesta ellei useammasta näkökannasta? Voisiko se antaa ymmärrystä niin itseni, kuin toisen käyttäytymisille, sanomisille ja tekemisille? 

Sen sijaan että syyttäsin toista vain kaikesta, kantamatta itse vastuuta milläänlailla?

Ymmärrys, anteeksi antaminen tarkoittaako se hyväksymistä tapahtuneesta?

Kun en haluaisi hyväksyä tapahtunutta. Jos olen kuitenkin valmis jossain vaiheessa antamaan anteeksi hyväksymättä kuitenkaan tapahtunutta, onko se ok? Minusta tuntuu hyvältä, kyllä sen täytyy olla ok, ainakin itselleni.

Uskallanko luottaa ettei tilanne tai tapahtuma toistu? 

Uskallan luvata ainakin itselleni tekeväni parhaani, etten suostu vastaanottamaan epäkunniottavaa kohtelua, uskallan luottaa pitäväni rajani, arvostamaan itseäni ja muita ja tarvittaessa toimia tarpeenmukaisella tavalla.

ja se riittää itselleni. 

Rohkeutta rakkaudellisiin rajoihin toivottaen:

- Paula