Elämää eri näkökannoista

Elämää eri näkökannoista, mitä se oikein on? Miten voimmekaan nähdä asioita, tapahtumia ja kokemuksia niin eri tavoin? Mikä niihin vaikuttaa? Voimmeko omalla toiminnallamme tehdä jotain?

Monenlaisia näkemyksiä ja kysymyksiä on heräillyt viime aikoina niin oman pohdinnan, kuin keskusteluiden kautta. 

Millaisia ristiriitoja voikaan syntyä nähdäksemme asioita niin eri tavoin? Miten voisimme muuttaa omaa asennoitumistamme?

Pysähtyminen, tunnustelemaan oman itsen äärelle, voisiko auttaa? Havahtua ymmärtämään? Mitä, Mihin tarvitsisi havahtua?

Minulle näytettiin aikanaan mielikuva miten kaksi ihmistä katsoo samaa kiveä. Toinen toista puolen ja toinen toiselta puolen.

Toinen näkee kiven sammaloituneena, viistona ja aika isona kivenä. Toinen ihminen haljenneena, korkeana ja kapeana. 

Molemmat kuvailee samaa kiveä aivan erinäköisenä, herättäen toisessa moninaisia tuntemuksia. Keskustelun muuntuen jopa väittelyksi, riitaisaksi, lopulta jopa toisia arvostelevaksi.

Sen sijaan että molemmat jääräpäisesti seisovat paikallaan tuijottaen kiveä, mitä jos he menisivät eteenpäin, katselisivat kiveä eri suunnista. Rauhoittuisivat ja antaisivat itselleen hetken aikaa katsella ja havainnoida. Miltä kivi näyttääkään sivulta, toiselta puolen ylhäältä ja alhaaltapäin katsottuna? 

Voisiko näkemykset kohdatakin jollain tai tasolla? Ymmärtää sen myötä toista paremmin? Voisiko kärjistyneen tilanteen sen myötä kääntää positiiviseksi ja mahdollisuudeksi kasvaa ja kehittyä ihmisenä.

Mikä saa meidät jääräpäisesti seisomaan paikallaan, haluttomana nähdä tai kuulla mitään muuta, kuin sitä, mitä mielemme/egomme niin helposti viestii? Mikä saa meidät arastelemaan katselemaan asioista hieman laajemmin, eri näkökannoista?

Näitä voisi olla hyvä itse kunkin aina aika ajoin pysähtyä tunnustelemaan`. Voiko mikään muuttua, jos emme itse halua muuttua, tehdä ja nähdä asioita välillä eritavoin? 

Rohkaistua näkemään omaa toimintaamme ilman syyllistävää tai häpäisevää vastakaikua. Onko se, mikä estää meitä tekemästä muutoksia? Ymmärtäen, miten suppeasti olemmekaan saattaneet nähdä ja kokea asioita? Ymmärtämättä, että toimimme ja olemme toimineet niin hyvin, kuin siinä hetkessä olemme kyenneet. Ja mitä enemmän olemme tunteiden/mielen vallassa, voi aito sydämen ymmärrys olla haastavaa. 

Tekeekö ymmärtämättömyys ihmisestä jätettävän, petettävän tai leimatun, luottamuksessa tai millään tavoin elämässämme? 

Voisimmeko ottaa omaa tilaa ja antaa aina toinen toisellemme tilaa syyllistämättömässä ilmapiirissä? Tilaa kasvaa ja kehittyä, yrittäen edes ymmärtää.

Voisimmeko valita ennemmin, sen oman sydämemme äänen kuuntelun, mikä eroaa paljonkin mielemme luomista tarinoista ja näkemyksistä. Tahdosta ja tarpeesta olla oikeassa ja kuinka totuus on vain se minun oma totuus.

Toinen elävämpi esimerkki nousi tässä keskusteluun, kuinka kaksi ihmistä olivat olleet lähdössä yhteiselle kävelylle. Toinen koki yhteisen tekemisen olleen vähäistä ja nyt siihen oli hetki. Toinen henkilöistä oli lähtiessään laittanut tapansa mukaan korvanapin puheluita varten ja tokaisi ottavan puhelun kävellessään saamaansa viestiin.

Toinen harkitsematta, ymmärtämättä ilmaista todellisia tunteitaan sen enempää, tokaisi, tarvitseeko sinun nyt puhua kun ollaan lähdössä yhteiselle kävelylle. Sanoittaen menevänsä mielummin omia menojaan sitten kävelylle.

Toisen kokien toisen toiminnan kontroloivana, käskevänä, itsekkäänä jopa sairaana, sanoittaen tätä loukkaantuneena ja vihoissaan. Vastapuolen saman aikaisesti ajatellen kuinka nuo sanat kuuluisivat nyt hänelle itselleen, tehden saman aikaisesti valinnan, ettei halua lähteä yhteiselle kävelylle, kärjistäen toiminnallaan tilannetta lisää.

Mikä sai kummatkin toimimaan, niin kuin he toimivat? Oliko se toisista johtuvaa? Olisiko jokin aikaisempi kokema/tunnetila voinut laukaista tilanteen kärjistymisen? Mikä sai toisen "solvaamaan" toistaan? Oliko se solvaamista, niin kuin toinen sen koki vai totuus niin kuin toinen sen koki?

Loivatkohan nuo toimintatavat ja sanat toiselle, omalle itselleen parempaa oloa, hyvää ja tyytyväistä tunne tilaa? 

Tähän meidän tulisi pysähtyä ristiriita tilanteissa ja tai aina parempi, ennen kuin toimimme. Luoko joku sanominen, tekeminen itselleni parempaa mieltä? Onko se sen arvoista? Tuoko se itsellesi rauhan tunteen?

Mitä kaikkea tämänkin tilanteen takana on mikä sai kummankin toimimaan niin kuin he toimivat? 

Sitä ei yksikään lukija, eikä kuulija pysty tietämään. Moni varmaan loi jo tässä oman näkemyksen lukemastaan. Taustalla olettamusta, näkemyksiä ehkä omaakin kokemaa, omista tunteista kumpuavaa totuuden luomista. Mutta onko se koko totuus? 

Miten ulkopuolisina, kuin osallisenakin herää helposti olettamuksia ja epäilyjä, jotka harhauttaa meitä helposti katsomasta asioita laajemmin. Luoden siten enemmän ristiriitaa, tuomitsevuutta, häpeää, syyllistämistä ja paljon negatiivisia näkemyksiä. Vahvistamaan siten toinen toisessa sitä suppeaa ajatusmaailmaa, katseettomuutta useammista eri näkökannoista. 

Mikä saa meidät toimimaan ja haluamaan olla oikeassa? Joku on joskus sanonut "haluatko olla oikeassa vai onnellinen?" Niin pitää hyvin paikkansa, saamatta unohtaa kuitenkaan omia rajoja ja arvoja, joita meidän tulee luoda rakkaudesta, sydämestämme käsin. 

Mistä voimme tunnistaa rakkaudelliset rajat itsekkyydestä? Tätä voi jokainen lukija tunnustella omalla tahollaan. 

Liitän tueksi pohdintaan kanavoimani tekstin. Tekstin, joka on kyseiseen teemaan opuksesta, jota olen vastaanottanut kanavoidusti.

Mitkä ovatkaan rakkauden rajoja? Voiko rakkaudella olla rajoja, jos rakkaus on kaikki ja kaikkeus?

Jos se, olemmekin me, itse, jotka luomme rakkaudelle rajoja. Estämme ja kiellämme vastaanottamasta itseämme ja itsellemme universumin lähettämää rakkautta. Rakkautta, joka kumpuaakin itsestämme, on itsessämme. Olemme vain harhautuneet etsimään sitä itsemme ulkopuolelta, saaneena haavoja ja sulkien rakkauden vain syvemmälle ja syvemmälle itseemme. Ollaksemme jotain. Ollaksemme rakastettu, muiden rakastamana, niin kauan, kuin täytämme heidän tarpeitaan. Jokaisen toimien tiedostamattaan tavalla, joka on meihin istutettu.

Mikä onkaan ohjannut meidät harhaan rakkaudesta, joka on ja asuu meissä jokaisessa? Saammeko koskaan tietää tai tarvitseeko edessä? Riittääkö, jos etsimme sen vain itsestämme. Miten?

Pysähtykää, aistikaa, havainnoikaa. Rakkaus on hyvin yksinkertaista. Luomme mielellämme siitä niin kovin vaikeaa. Annamme entisten elämien, menneiden vaikuttaa, niin tähän hetkeen, että kadotamme sitä vain enemmän ja enemmän. Etsimme rakkautta epätoivoisesti toisesta ihmisestä, jostain mitä emme edes tiedä, etsimme ja etsimme, kun se on jo meissä.

Sinua ohjataan menemään peilin eteen, katsomaan sitä kanssakulkija, jonka kanssa täällä taivallat. Unohda hetkeksi kuka siinä seisoo tai istuu. Unohda hänen nimi. Unohda tittelit.

Katsele häntä juuri niin kauan aikaa, että et jaksa enää arvostella, että soimata, et kritisoida. Katso hänen silmiin. Mene tarvittaessa lähemmäksi, katso syvälle silmiin. Mitä siellä näet? Millaisia tunteita nousee? Kuka sinua katsoo? Ketä sinä katsot?

Ota aikasi juuri niin kauan kuin tarvitset.

Palaa tuon kanssakulkija äärelle aina tarpeen mukaan, kun tarvitset tukea ohjausta ja opastusta, etkä epäilyä muille tuntemuksille, jotka estävät sinun menemästä eteenpäin. Kuuntele mitä hänellä on sinulla kerrottavaa. Anna hänen avartaa maailmaasi ja näkemyksiäsi tässä maailmassa.

Hän, siellä peilissä, hän on se, jota kohtelet ja ravitset elämässäsi kaikissa kohtaamisissa ja tilanteissa.

Hänen kanssaan sinun on lupa avautua, olla rehellinen, avata unelmia ja suunnitelmia. Kuunnella ja kuulla kuulumisia, pysähtyä parhaan ystäväsi tavoin.

Kerro hänelle unelmistasi, niistäkin mistä et ole uskaltanut edes haaveilla. Anna hiljaisuuden nostaa niitä tarvittaessa esiin lähemmäksi pintaa.

Anna itsellesi lupa surra hänen kanssaan. Anna lupa iloita ja vastaan ottaa sitä kaikkea hyvää mitä hän sinulle haluaa mahdollistaa. Hän tarvitsee sinua ja sinä tarvitset häntä. Olette erottamattomat.

Tutustu häneen tarvittaessa kaikessa rauhassa, niin usein kun on tarpeen. Pysähtykää ja kuunnelkaa toisianne, miten samankaltaisesti voittekaan ajatella vai voitteko? Voisitteko sittenkin olla tukenanne toisianne kannustaen ja rohkaisten?

Olkaa toistenne parhaat ystävät.

Antakaa sydämenne tuolle puhtaalle ja pyyteettömän rakkaudelle. Rakkauden monimuotoisuudelle, jonka ei tarvitse merkitä tai johtaa mihinkään. Se vain on.

Ei muuta kuin luomaan rakkaudellisia rajoja ja rohkaistumaan katsellen asioista laajemmasta perspektiivistä, luoden omaa totuuttamme kuin elämäämme.

Sydämin: Paula